Jaakko vilkaisi siskoaan ja huomasi levottomuuden, jonka tämä onnistui kätkemään muilta, vaan ei veljeltään.
– Mihin muka kiire, tuoreella äidillä? hän kysyi.
– Kylään liittyy tukalia muistoja, Emerentia vastasi ja hymyili vaisusti.
Jaakko arveli Emerentian tarkoittavan esikoispoikansa syntymää parisen vuodenkiertoa sitten. Se tapahtui Käkisalmessa.
– Missä pienokaiset ovat? hän kysyi.
Emerentia ei vastannut.
– Et kai halaja taistelukentille?
Jaakko tiesi oman äänensä kuulostavan kireältä, mutta hän ei mahtanut mitään sille, ettei hyväksynyt sisarensa soturiutta. Puheenaihe kiristi heidän välejään aina. Emerentia kohautti harteitaan ja käänsi katseensa kohti nostosiltaa, joka johti Käkisalmen linnoitussaaresta kylään.
Sisaren välinpitämättömyys jälkikasvua kohtaan sekä huoletti että harmitti Jaakkoa. Mutta onni onnettomuudessa oli, että Vuoksen rantamille, heidän seurueensa matkareitille, oli suunnilleen vuodenkierto sitten ilmaantunut muori, jota kutsuttiin Matami Klaudiaksi. Muori oli osoittautunut jumalten lahjaksi. Kun Emerentian synnytyksen aika tuli, Klaudia oli hoitanut lapsenpäästön tottuneesti kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä. Hankala raskaus oli pakottanut Emerentian asettumaan hetkeksi aloilleen, mutta rauhaisa vaihe ei kauaa kestänyt. Kun synnytys oli ohi ja kaksoset olivat jääneet henkiin, levottomuus valtasi äidin jälleen.
Klaudialla ei ollut ollut kiire palata kotikonnuilleen. Jaakolle Emerentia oli kertonut muorin olevan syntyisin jostain päin Karjalan erämaita. Sitä, miten muori niin sopivasti sattui joukkion reitille, ei tiennyt muu kuin Emerentian puoliso, heidän soturijoukkonsa päällikkö Rörik, joka näytti tuntevan Klaudian ennestään ja kohteli tätä kunnioittavasti. Joka tapauksessa Jaakko kiitti jumalia Klaudian päätöksestä jäädä seurueeseen. Muori huolehti Emerentian lapsista, koska äiti itse ei sitä tehnyt – imetystä lukuun ottamatta.
Mitä heidän joukkonsa etenemiseen tuli, suunnitelmat eivät olleet edenneet niin rivakasti kuin päällikkö Rörik oli ajatellut. Rörikin veljet Torvard ja Signiutr olivat saapuneet ajallaan Nevan suuhun, jossa he olivat odottaneet isoveljeään miehistöineen kumpikin omalla laivallaan vain ilmoittaakseen, että he vetäytyivät suunnitelmasta toistaiseksi. Heidän mielestään Neva oli ollut sillä hetkellä liian vaarallinen Aldeigjuborgin levottomuuksien ja varjageihin kohdistuneiden vihollisuuksien vuoksi. He kertoivat, että sana siitä oli saapunut luotettavilta viestintuojilta, ja veljekset vaikuttivat tietävän tilanteesta enemmän kuin esikoisveli Rörik. Signiutr ja Torvard halusivat kyllä seurata veljeään, mutta ei vaikeimman kautta, ei ainakaan sillä hetkellä. Sitä paitsi veljeksillä oli yhteensä vain kolme laivaa.
– Minä ja Torvard lähdemme Varjagienmerelle ja riehumme siellä, Signiutr oli ilmoittanut ykskantaan.
Sen koommin kukaan ei ollut kuullut Signiutrin ja Torvardin kohtalosta. Talven kaksikko lienee viettänyt maissa muiden merenkävijöiden tavoin, mutta kukaan ei tiennyt missä. Todennäköisin paikka oli Grobiņa, jossa saattoi huvitella tai myydä ja tuhlata kaiken, mitä oli saatu saaliiksi rannikon suojattomista kylistä.
Viivytys oli ollut Rörikille takaisku, joka ymmärrettävästi ärsytti häntä. Silti Jaakosta näytti siltä, että Emerentia oli vielä Rörikiäkin turhautuneempi. Se oli omituista, koska siskolla ei ollut Laatokanlinnassa kostettavaa, eikä häntä kaltoin kohdelleita vihollisia kuten Rörikillä, jonka piti saada ryöstetty omaisuutensa takaisin ja kostaa kapinassa kuollut setänsä Helge.
Hämäläiset, siirryttyään vuosien saatossa ja sukupolvia sitten kotikonnuiltaan itään Laatokan rantamaille onnea etsimään, olivat alkaneet elää elämäänsä paikallisten heimojen keskuudessa keskittyen maanviljelyyn, käsitöihin ja kauppaan. Ja kun he tekivät oman osuutensa yhteisön hyväksi, heidät otettiin hyvin vastaan ja heitä siedettiin. Kielikin oli melkein sama. He olivat sopeutuneet.
Ennen pitkää Aldeigjuborgin ja lähialueiden väki oli jäänyt varjagieliitin alistamaksi ja verottamaksi, mikä oli järkytys aluetta sukupolvien ajan asuttaneille heimoille. Jaakko arveli, etteivät hämäläiset olleet varjagien puolella eivätkä toisaalta heitä vastaankaan silloin, kun alueen slaavit, tšuudit, merjalaiset ja vepsäläiset olivat aloittaneet kapinan. Kapinoijilla oli ollut paljon menetettävää: ei enempää eikä vähempää kuin esi-isien heille jättämä heimoperintö, maa, jonka he katsoivat kuuluvan itselleen.
Torvardin ja Signiutrin kieltäydyttyä seuraamasta Rörikiä suunnitelmaa oli täytynyt muuttaa. Hän oli valinnut Laatokalle johtaneista jokireiteistä Nevaa hankalamman, mutta turvallisemman, Nevan pohjoispuolella kulkevan karjalaisten kauppareitin, joka johti Korelaan, Käkisalmeen. Reitti lähti Uiburkista, kauppasatamasta, jota karjalaiset kutsuivat Viipuriksi.
Jaakolle oli kerrottu, että Rörikillä oli Viipurista ja Vuoksen rannoilta katkeruuden tahraamia muistoja, jotka liittyivät hänen pakoonsa Aldeigjuborgista kapinan leimahdettua liekkiin. Kenties se oli syynä Rörikin suuttumukseen, kun Emerentia Viipuriin tultua oli ilmoittanut jatkavansa matkaa jalan aina Korelaan saakka.
– Soturit purjehtikoot, mutta tuo vene ei ole ratsuja varten, Emerentia oli ilmoittanut.
– Kutsutko sinä mahtavaa Jörmungandria veneeksi?! Rörik oli huutanut.
Jaakkoa nauratti, kun hän muisteli kohtausta. Hänen siskonsa oli kuitenkin vetänyt pidemmän korren, sillä kun vallasta syösty Hämeen kuningatar ilmoitti palaavansa kotiinsa ja ottavansa lapsensa mukaan, jos hänen Athenensa ja Jaakon Fere eivät saisi matkata joenvartta jalan, Rörik oli antanut periksi.
Emerentia oli ratsastanut Athenella paikoin vaikeakulkuista Vuoksen rantaa pitkin Feren seuratessa ratsukkoa. Pian selvisi, että juuri joen rantojen tuntumassa väki oleskeli ja hankki ravintonsa. Rantamaille oli piirtynyt polkuja, joita kalastajat ja muut pyytäjät käyttivät. Siellä liikkui aiempaa enemmän kauppiaita, koska Aldeigjuborgin epävarma tilanne vaikutti Nevan reittiin. Kun joen rantojen väet tunnistivat Emerentian hämäläiseksi, he suhtautuivat häneen ystävällisemmin kuin olisivat suhtautuneet heidän pyynti- ja viljelymaidensa tuntumassa ratsastaviin varjageihin. Hämäläisiä oli aina siirtynyt itään onnen perässä, ja osa heistä oli löytänyt etsimänsä. Silloin sana pitkästä kasvukaudesta, suotuisasta säästä, runsaista kalansaaliista, joen rantamille raivatuista kaskista ja rehevistä laitumista kiiri kotikonnuille, minkä jälkeen Hämeestä oli saapunut lisää väkeä.
Paimenet kulkivat lammas- ja vuohilaumojensa jäljessä, lehmät lypsivät kesäisin. Asutus oli silti pysynyt harvana. Vuokselle asettuneet vaalivat reviiriään omalla, sitkeällä tavallaan.
Ensimmäisen Karjala-talven Rörikin joukko oli viettänyt Vuoksen reitin koskipaikan tienoilla Tiurissa. Karjalaisille se oli tärkeä vartiopaikka, joskaan ei niin merkittävä kuin Käkisalmi. Vaikka Vuoksella oli totuttu kauppamiehiin ja kulkijoihin, Rörikin kaltaisten, itään matkaavien kauppiassoturien ilmaantuminen reitille ei ollut kovin tavallista, epäilemättä siitä syystä, että Vuoksen reitti oli eteläisiä väyliä hitaampi.
Vesitien varrella oltiin varautuneita pahimpaan, mutta asukkaat eivät olisi voineet estää varjagijoukkoa leiriytymästä, jos nämä niin olisivat päättäneet. Ei heillä olisi ollut siihen voimia, ehkei edes halua. Vaikka jokainen omisti jousen, keihään ja kirveen, he eivät olleet sotureita, ja turhia taisteluja vältettiin.
Tiuriin saavuttua Rörik oli pannut merkille tienoon tiheän puuston. Tammia ei ollut kuten hänen synnyinseuduillaan Sveeanmaalla, paria yksilöä lukuunottamatta, mutta parhaimmat koivut, männyt ja kuuset Rörik kaadatti rakentaakseen veneen. Aikaa hänellä oli seitsemisen kuunkiertoa. Sen ajan he viipyisivät Tiurissa, minkä jälkeen joukko jatkaisi matkaansa Korelaan, Käkisalmeen.
Kookkaita veneitä tarvittaisiin myöhemmin lisää. Jonain päivänä niillä matkattaisiin Laatokan kautta Olhavan sivujoelle ja Ljubšan linnoitukseen, näköyhteyden päähän Aldeigjuborgista.
– En rakenna toista pitkälaivaa, Rörik oli ilmoittanut miehilleen. – Yhdessä Tiurin väen kanssa rakennan uiskon, jolla matkaamme Aldeigjuborgiin kuin kunnon karjalaiset kauppiaat.
Niinpä Rörikin miehet olivat pysyneet talven ajan hyödyllisessä toimessa, eivätkä ehtineet kuljeskella lähikylissä. Jaakko oli pelännyt yhteydenottoa Rörikin joukon ja paikallisten asukkaiden välillä, mutta helpotuksekseen hän saattoi todeta Rörikin olleen kaukaa viisas. Silti Jaakko vahtasi varjageja. Jos se hänestä riippuisi, yksikään svealaisista ei aiheuttaisi ongelmia kosken partaan uutterille ihmisille. Miesten menohaluja oli vähentänyt myös yskä, nuha ja kuume, johon lähes koko miehistö Rörik mukaan lukien talvisessa Tiurissa sairastui. Pakkanen ja lumi olivat saavuttaneet Vuoksen rannat tavallista aikaisemmin, ja oleskelu joen viimassa teki tehtävänsä. Klaudia oli jälleen näyttänyt parantajan taitonsa, ja kuolonuhreilta vältyttiin, joten miehiä oli yulen jälkeen yhtä monta kuin syksyllä. Klaudia arveli yulen jälkeisten paukkupakkasten pysäyttäneen taudin.
Tiurissa Rörik oli omaksunut sovittelevat elkeet paikallisia kohtaan. Kokan lohikäärmeenpää oli irrotettu jo Viipurissa ja piilotettu laivan pohjalankkujen alle. Aluksi paikallisessa väessä oli herättänyt huolta se, että Rörikin laiva oli samanlainen kuin viikingeillä, vaikka lohikäärme puuttui. Tiurin kyläpäällikkö oli kuitenkin nopeasti saatu vakuuttuneeksi siitä, että venekunta koostui rauhanomaisista kauppiaista. Asiassa auttoi sekin, että mukana oli hämäläisäiti pienokaisensa kanssa. Kyläläisten pahin pelko haihtui, ja miehistökin antoi – Rörikin käskystä – paikallisten elää arkeaan tavalliseen tapaansa.
Rörik oli luvannut tiurilaisille mantuja ja hopeaa kunhan ensin olisi saavuttanut Aldeigjuborgissa päämääränsä kauppiaana. Tietenkään hän ei ollut virkkanut karjalaisille sanaakaan kauppapaikan takaisinvaltauksesta tai verikostosta. Hän uskotteli olevansa rauhaa rakastava kauppias.
Tässä talvileirissään Rörikin miehet olivat alkaneet kaataa puita sekä veneitä että hirsiasumuksia varten. Metsäpuhteet auttoivat pitämään svealaismiehet turvallisella etäisyydellä täkäläisistä, ja elo oli asettunut uomiinsa. Vain pari kertaa Jaakko oli joutunut turvautumaan miekkaansa, vaikutusvaltaansa ja ruumiinvoimiinsa, kun muutamat Rörikin miehistä olivat saaneet päähänsä etsiä huvitusta kylän rouvista tai tyttäristä. Jaakon avuksi oli rientänyt rehti Trygve-niminen norjalaissoturi. Tapauksen jälkeen Rörik oli kieltänyt miehiltään kaikenlaisen rötöstelyn, varsinkin neitsyiden metsästämisen, kuoleman uhalla, ja siitä alkoi rinnakkaiselo, joka hyödytti osapuolia enemmän kuin voimankäyttö. Toki Tiuriin saapui talvella naisia, jotka olivat valmiita huvittamaan Rörikin miehiä. Jaakko ei tiennyt, eikä välittänytkään tietää, mistä naiset saapuivat, mutta ainakin he saivat palveluksistaan käyvän palkkion. Rörik ei ollut naisista kiinnostunut. Sen sijaan hän liittyi paikallisten metsästäjien joukkoon ja häipyi taajoihin metsiin, joista oli peräisin osa hänen aikoinaan hankkimistaan ja Aldeigjuborgissa kauppaamistaan turkiksista. Hän pääsi nyt turkisten lähteille, eikä mistään hinnasta halunnut jättää tilaisuutta väliin. Jaakko oli jäänyt miehistön kanssa kosken partaalle, jossa hän yllätyksekseen oli ollut pitkästä aikaa melko tyytyväinen oloonsa.
Kun murtuvat jäät talven väistyessä ryskyivät tiehensä, Rörikin karjalaisvene oli valmis. Miehistö jaettiin kahteen ja matka jatkui Käkisalmeen, jossa eleli hyvävointisena ja, jos mahdollista, entistäkin rikkaampana Abroi Slaavilainen klaaneineen. Abroita Rörik kutsui, jos ei ystäväkseen, niin ainakin luotetukseen, ainakin mitä kaupankäyntiin tuli. Ja olihan Käkisalmen kylässä syntynyt Rörikin esikoispoika, joka oli nimetty isänsä mukaan. Niinpä paikkaan liittyi sekä rakkaita muistoja että hyviä enteitä. Abroin huomassa Rörik punoisi suunnitelmiaan ja voimistuisi.
Jaakko oli oppinut tuntemaan Rörikiä kylliksi ja tiesi, että tämä oli ennen muuta kauppamies. Rörik solmi suhteita missä liikkuikin. Hän taivutti väkeä tahtoonsa sopimuksin, jossa kaikki osapuolet kokivat voittavansa. Toki joskus kaupan ja ryöstelyn ero oli svealaisten kohdalla häilyvä.
Jaakko arveli, ettei ovela ja varovainen Rörik paljastanut syvimpiä päämääriään edes omille miehilleen. Yksi asia oli kuitenkin varmaa: koston ajatus elähdytti häntä. Varjagikauppias Rörik halusi palauttaa asemansa Aldeigjuborgissa, jota hän piti kotinaan. Tuossa rajattomien mahdollisuuksien kauppapaikassa ja sisävesisatamassa nuori rusi oli kartuttanut omaisuuttaan ja saavuttanut valta-aseman, mutta oli menettänyt ne molemmat. Rörik halusi takaisin hopeansa ja jokaisen menetetyn turkiksen.
– Imettäminen ehkäisee raskauden.
Emerentian sanat havahduttivat Jaakon ajatuksistaan. Siskon suorapuheisuus hämmensi häntä joka kerta.
– Mitä...?
– Samaani kertoi, Emerentia jatkoi. – Etkö tiennyt sitä?
– En, Jaakko vastasi jurosti ja toivoi, ettei myöskään Rörik saisi asiasta tietää.
Emerentia imetti ahkerasti kaksosiaan, jotka olivat vahvistuneet nopeasti. Muulla tavoin Emerentia ei lapsiaan oikeastaan huomioinutkaan.
Siksi hän siis imettää, Jaakko ajatteli kiusaantuneena. Emerentian ei tarvinnut kieltäytyä Rörikin aviollisista vaatimuksista.
– Ladogan meri on jäässä, Emerentia virkkoi.
Jaakko hymähti. Sisko ei koskaan sanonut Laatokkaa järveksi. Hän kutsui jopa Päijännettä mereksi. Mistäpä metsien keskellä kasvanut olisi voinut meren olemuksen tajuta. Samanlainen oli Rörikin suhde Hämeen erämaihin. Mies ei tunnistanut metsän todellista olemusta eikä sen arvaamattomuutta. Rörik ei tuntenut metsien salaisuutta. Jaakko sen sijaan tunsi sekä meren että metsän.
– Laatokka on järvi, ei meri, hän korjasi ties kuinka monennen kerran.
– Mitä väliä sillä on? Sisämeren myrskyt ovat joka tapauksessa arvaamattomia. Onneksi meidän ei tarvitse ylittää Laatokkaa.
Näistä myrskyistä Jaakkokin oli kuullut. Ja siksi Rörik aikoi suunnata joukkoineen etelään rannikkoa pitkin kun jäät olisivat lähteneet.
– Odotan kevättä, Emerentia sanoi. – Enteet viittaavat siihen, että kesästä tulee hyvä. Sadonkorjuun aikaan iskemme Laatokanlinnaan täysin vatsoin. Ja Rörik saa kostonsa.
– Hän haluaa pitää sinut poissa kahnauksista. Eikä Aldeigjuborgin valtaus käy tuosta vain. Vaikka heimot riitelevätkin keskenään, ei Rörikin valta, jos hän sen onnistuu nappaamaan, ole kaikkien mieleen. Rörik on varjagi, ja Aldeigjuborgissa heitä vihataan.
– Mutta hänhän sai kutsun, Emerentia huudahti. – Eikö siis olisi parempi edetä nyt?
– Talvellako?
– Niin, jäätä pitkin.
Tähän Jaakko ei pystynyt sanomaan mitään. Rörik oli päällikkö ja ainoa, joka päätti joukkonsa liikkeistä. Jaakon ja Emerentian oli toteltava häntä, ja jos he eivät niin tekisi, he saattaisivat menettää päänsä. Rörik oli tarjonnut heille uuden elämän, kun he olivat joutuneet pakenemaan Hämeestä. Ja sisarukset olivat vannoneet seisovansa Rörikin rinnalla, puoliksi pakosta, puoliksi omasta tahdostaan, koska joutuivat ajattelemaan sekä omaa että Emerentian pienokaisen, pikku-Rörikin, etua. Ja niin Rodenin Rörik Olafrssonin, svealaisten edesmenneen kuninkaan esikoispojan toimet alkoivat kutoa sisarusten kohtaloa, halusivatpa he sitä tai eivät.
Oli vain muutama vuodenkierto siitä, kun Emerentia ja Jaakko olivat lahdanneet Rörikin isän miehiä taistelussa Saksalankylän tietämillä. Mutta aika ajoin tähdet vaihtavat asemiaan, jolloin ystävästä tulee vihollinen ja entisestä vihollisesta liittolainen.
Jaakko ymmärsi siteen olevan vahvan hänen, Emerentian ja Rörikin välillä, mutta valta oli ainoastaan Rörikillä. Yksin Rörik oli varustanut joukkonsa retkeään varten, yksin Rörik maksoi heidän ylläpitonsa. Hän oli luvannut johdattaa joukkonsa taisteluun, jonka voitettuaan he saisivat runsaan palkkion. Rörik omisti laivan, ja nyt toisenkin, joskin omaansa pienemmän, Tiurissa valmistuneen. Kolmas ja neljäskin alus oli tekeillä, mutta niin pienellä laivastolla ei menestyttäisi taistelussa Algeidjuborgin herruudesta. Oli myös turvauduttava oveluuteen ja neuvotteluihin. Oli saatava Rörikin paluuta toivovat tahot valmistelemaan tämän saapumista, ja nämä uskolliset liittolaiset avaisivat heille kauppapaikan portit.
– Sano nyt, mitä mieltä olet? Emerentia kysyi.
– Mistä?
Jaakko näki tutun kärsimättömyyden Emerentian kasvoilla.
– Miksi et vastaa? Olit taas omissa haaveissasi!
Emerentian ääni oli terävä.
– Ei minulla ole vastauksia, Jaakko sanoi. – Olen väsynyt. En todellakaan tiedä, pitäisikö Rörikin kiirehtiä Aldeigjuborgiin vai odottaa, en edes välitä. Se on hänen asiansa. Me vain tottelemme hänen käskyjään. Mutta sinä et ole siinä taistelussa mukana.
Emerentia tuhahti.
Jaakko oli kuvitellut sisarensa rauhoittuvan tämän tultua toistamiseen äidiksi, mutta kun synnytyksestä oli kulunut tovi, Emerentian äidilliset tunteet, jos niitä oli ollut, olivat haalistuneet samalla tavoin kuin esikoisen synnyttyä. Onneksi pojanviikari Rörik viihtyi isänsä huomassa, ja isä-Rörik palvoi poikaa. Rörik oli varma isyydestään, vaikka Jaakolla oli asiasta omat epäilyksensä. Hämeen kuningas Kainu Hopeamiekan eläessä pikku-Rörik oli ollut kuninkaan tunnustettu perillinen, mutta nyt, Hopeamiekan kuoltua, pojan oli parempi olla Rodenin Rörikin jälkeläinen. Näin pienokainen ei joutuisi Ainon hampaisiin, koska ei olisi vaaraksi Hangastenmäen klaanin valtapyrkimyksille.
– Kun monen vuoden jälkeen palasin merten takaa Hämeeseen, halusin asettua aloilleni, Jaakko sanoi. – Mutta toisin kävi, ja tässä sitä nyt ollaan, taas vieraalla maalla.
Sisarusten asiat olivat kääntyneet päälaelleen Hopeamiekan kuoltua.
Emerentia tarkasteli veljensä kasvoja, muttei sanonut mitään. Hän painoi turkislakin syvemmälle päähänsä ja asetteli villaista viittaa paremmin kaulansa suojaksi.
– En ikinä uskonut, että joutuisin karkoitetuksi kotikonnuilta, Jaakko jatkoi. – Se tuntuu pahalta, ja niin väärältä.
– Saavutimme kaiken mitä halusimme, vaikka olimme vain eräkylän köyhimyksiä. Mursimme rajat, astuimme ulos kurjuudesta, Emerentia totesi.
Jaakko hymähti.
– Ja putosimme korkeudesta kuin nuolen lävistämä sorsa.
Oli jälleen päädytty aiheeseen, joka sai sisarukset joka kerta alakulon valtaan. Heidän lyhyeksi jäänyt valta-asemansa oli kuin unta, tai kuin hieno hiekka, joka valuu sormien välistä.
– Olet oikeassa siinä, ettei Laatokanlinnan retki ole edennyt niin kuin kuvittelin, Jaakko myönsi. – Mutta tällä soturimäärällä emme selviä heimoista. Ja missä ovat Rörikin veljet? Ovatko he enää edes hengissä? Tarvitsemme heitä.
– Kieltämättä tämä on kurjin sotaretki, jossa olen ollut mukana, Emerentia totesi.
Jaakko tiesi, että sisarelle mieluisin taistelu oli vaiston ohjaama, salamankaltainen yllätyshyökkäys nuolisateineen ja nopea voitto. Laatokanlinnan kohdalla strategia ei toimisi. Ja vaikka Rörik oli käytökseltään omahyväinen ja jollakin tavalla kukkomainen, Jaakko luotti häneen, mitä kauppapaikan valtaamiseen tuli. Rörik tunsi alueen perin pohjin. Hän tunsi sen asukkaat ja rikkaat heimojohtajat, vaikutusvaltaiset kauppiaat, kulkuväylät, viljavarastojen sijainnit ja salaiset kujat asumusten välissä.
– Ja missä Abroin kolmikkokin mahtaa viipyä? Emerentia kysyi. – Onko heistä kuulunut mitään?
– Ei tietääkseni.
Jo kekrin tienoilla, ennen Laatokan jäätymistä, Abroi oli lähettänyt kolme miestään uiskolla Laatokanlinnaan, mutta tiedustelijoita ei ollut kuulunut takaisin, eikä heiltä ollut saapunut yhtäkään viestiä.
– Eivät he noin vain voi kadota, Emerentia totesi. – Onko Laatokanlinna muka niin levoton, että karjalaisetkin jo tapetaan? En usko.
Vaikka Abroin miehet eivät olleet palanneet, Käkisalmeen päätyneet kauppiaat toivat aika ajoin mukanaan myös Laatokanlinnan kuulumisia.
– Olisin halunnut lähteä niiden miesten kanssa, Emerentia sanoi.
Jaakko saattoi kuulla sisarensa äänessä katkeruutta, mutta oli tyytyväinen Rörikin kieltäydyttyä Emerentian vaatimuksesta. Sisaren edesottamuksista sai muutenkin olla huolissaan. Häntä piinasi seikkailunhalu, joka oli varmaankin heidän kadonneen isänsä Erik Merenkävijän perintöä. Sisko halusi yhä löytää Erikin, Jaakko ei. Emerentia halusi kääntää kivet ja kannot saadakseen selville heidän isänsä kohtalon, ja jäljet saattoivat hyvinkin johtaa Laatokanlinnaan. Tai Birkaan.
Jaakkoa se ei kiinnostanut vähimmässäkään määrin.
– Pakkanen kiristyy, Emerentia totesi. – Lähden katsomaan Athenea.
Hän käänsi Jaakolle selkänsä ja suuntasi kohti talleja.
– Voitko tarkistaa Feren jalan? Jaakko huusi siskonsa perään.
Emerentia ei pysähtynyt eikä kääntynyt, huitaisi vain kädellään, mikä saattoi olla myöntävä vastaus. Emerentia osaisi parantaa Feren pihatossa kolhiman etujalan. Sisko vietti muutenkin enemmän aikaa hevosten kuin ihmisten parissa.
Jaakkoa kummastutti se, ettei Emerentia ollut vastustanut Rörikin kaksosille antamia outoja nimiä Haimirich ja Mery. Jaakko olisi halunnut pienokaisille hämäläiset nimet. Ne olisivat yhdistäneet heidät hämäläisten heimoon, Emerentian ja Jaakon sukuun ja kaksosten mahdolliseen isään Kainu Hopeamiekkaan. Poika oli saanut frankkinimen, joka tarkoitti kodin hallitsijaa. Mery, rakastettu, oli peräisin etelästä, kaukaa kahden meren tuolta puolen. Jaakosta nimi liittyi häiritsevästi Valkoisen Kristuksen uskoon, jota Jaakko ja Emerentia eivät tunnustaneet. Nimillä ei kuitenkaan näyttänyt olevan väliä kaksosten äidille. Kenties Rörikin nimivalintaa oli ohjannut syy, joka liittyi kauppa- tai päällikköliittoihin.
Jaakko tiesi sen, miksi Rörikin suunnitelma eteni verkkaisesti: ei ollut tarpeeksi varoja, ei tarpeeksi laivoja eikä miehiä, joiden kartuttaminen vei oman aikansa. Kun Käkisalmen harvoja tammia kaadettiin ja paikalliset pestattiin rakennustyöhön, Rörik toisteli miehilleen retkensä syytä: hänet ja hänen sukunsa oli kutsuttu panemaan elämä järjestykseen sekasortoon ajautuneessa Aldeigjuborgissa.
Oliko syy näin yksinkertainen?
Rörikin miehistöön kuuluva svealainen mestari toteutti Rörikin laivanrakennussuunnitelmia. Paikalliset orjat pantiin töihin veneenveistäjien avuksi. Suunnitelma oli kallis, ja Jaakko otaksui Rörikin panneen likoon koko isänperintönsä.
Käkisalmen kylässä Rörikin kunnianhimoisimmasta tavoitteesta ei tiennyt kukaan muu kuin linnoituksen valtias, entistä vaikutusvaltaisempi Abroi Slaavilainen, joka osasi säilyttää hänelle uskotut salaisuudet. Käkisalmen väelle Rörik oli vain Laatokanlinnan onneton, nuori kauppias, joka oli menettänyt omaisuutensa kapinassa silkkaa huonoa onneaan ja joka koetti saada vain omansa takaisin, mikä oli kohtuullista ja oikein. Tiurin väen hurmattuaan Rörik oli hurmannut Käkisalmen. Abroi myhäili Rörikin rinnalla ja paistatteli varjagin valossa. Abroi auttoi Rörikiä niin avokätisesti kuin pystyi, koska nuorukaisen hanke hyödytti häntäkin.
Käkisalmessa ja sen vaikutuspiirissä vallitsi rauha, toisin kuin Olhavanjoella, jossa jokainen kynnelle kykenevä pyrki mahtiasemaan. Laatokan länsi- luode- ja pohjoisrantamilla karjalaiset kävivät kauppaa entiseen tapaan, kaukaiset myrskyt sivuuttaen, yönsä rauhassa nukkuen. Silti eteläisen Laatokan levottomuudet olivat saaneet karjalaiset tarttumaan toimeen: Abroin vauraalla myötävaikutuksella he vaivihkaa linnoittivat hallussaan olevia Vuoksen reitin kauppapaikkoja.
Kauan sitten oli jopa Virmailan samaani kaukana Hämeessä ennustanut Rörikin menestyksen. Jaakko ajatteli ystäväänsä. Hänen nimensä oli ollut Lumi, mutta nyt hän oli samaani, jonka taidot oli lukuisia kertoja todistettu. Jaakolle ja Emerentialle hän oli ollut ystävä ja lapsuuden leikkitoveri.
Samaanin sanaan tahtoi Jaakkokin uskoa, koska Rörikin tekemisistä riippui sekä hänen että Emerentian tulevaisuus. He menestyisivät tai tuhoutuisivat päällikkönsä mukana. Eikä Rörikin tehtävä ollut helppo, kun tavoitteena oli vallata koko Olhavanjoen suisto.
Kaikesta huolimatta Jaakko oli valmis myöntämään, että Rörikissä oli poikkeuksellista voimaa, joka toi mieleen edesmenneen Kainu Hopeamiekan. Rörikiä oli helppo seurata ja totella, ehkä jopa liiankin helppo. Kun kerran oli päätynyt varjagiruhtinaan paisteeseen, ei siltä ollut enää mahdollista suojautua.
jatkuu 2. luvussa
Kiitos kun luet romaaniani Varjagiruhtinas: Kadonneen valtakunnan aikakirjat V. Tilaa jatkokertomus sähköpostiin ilmaiseksi tästä niin pääset matkalle viikinkiaikaan.
